1927054.jpg

Postausten väli on tahattomasti venynyt kovin pitkäksi. Ensiksi jatkuva sade veti mielen niin ideattomaksi, että nekin vähäiset äksönit jäivät merkkaamatta; sitten vain ei ollut mitään asiaa. Oli tosi nollamainen olo. No - ei se nytkään mikään ispisten kultakaivos ole :)

Eilen olimme katsomassa Esikoisen maraton suoritusta Espoossa. Rinnassa tuntui ylpeyden kipinä kun Esikoinen juoksee ilmeisen kevyesti kaikista mäkiosuuksista huolimatta. Onneksi sää oli parempi kuin koko syksynä on ollutkaan, joten juokseminen oli nauttittavaa. Olihan hän juossut paria viikkoa aikaisemmin 18 kilometrin juoksun. Joillakin tuo juoksu on vain verissä ja jokaiseen on vain osallistuttava. Arvaa että äitinä olen ylpeä Esikoisesta. Itse en kuunaan olisi tuohon pystynyt.

Flunssa on iskenyt. Pää on tukossa, kuten kaikki ilmatiehyetkin. Keuhkoista kumpuaa mojova yskä. Mutta kyllä se tästä asettuu - ei kait tuo aikaansa pidempään kestä - ellei kuolemaksi ole.

Ihan outo juttu tapahtui eilen illalla tuossa puolilta öin. Menin ulos käymään ja siinä pihalla seistessäni ja tähtiä tutkaillessani alkoi kuulua erittäin voimakasta rapinaa kun joku kiipesi puuhun. Se ei voinut olla orava, koska siitä tuskin kuuluvaa ääntä lähtee ja oravat nukkuva öisin, tai niin luulen. Se ei voinut olla kissa koska ääni oli liian kova siihen nähden että kissa puuhun kiipeää. Siis mikä se olisi voinut olla? En tietty jäänyt katsomaan vaan monot sojossa käännyin kannoillani ja menin sisään.
Aamulla asiaa tarkastellessa, niin meidän jättikuuseen on todellakin menty. Puolen kämmenen kokoiset kiipeämisjäljet menevät ylös ja liukumisjäljet tulevat alas. Karhu se ei ole. Liian pienet jäljet. Mutta mikä muu? Kiipeääkö supi puuhun? Näätä on jälkiin liian pieni. Ilves ehkä? Hui!
Taitaa jäädä mysteeriksi. Muistiini nousi tuo sama ääni viime syksystäkin. Mutta se oli toisella puolella taloa ja se tuli haavasta. Silloin en muistanut mennä katsomaan että oliko jättänyt jälkiä.