Olin kuin ällikällä lyöty. Minun löhötulin valtaaja, elämänsä suurin nautiskelija, patalaiska ja pulleva itämainen kissani Bertta, yllätti maidät kaikki.
Vietin iltaa (tietty) telkkarin ääressä kun kiinnitin huomioni Bertan reikkumiseen (joka on tuiki harvinaista nykyään, ikääkin kun on jo kertynyt) aulan ja tuulikaapin nurkilla. Sen verran äänekästä sen touhu oli, että piti nousta ylös ihanasta tuolista ja mennä katsomaan.
Tuulikaapissa oli jotain joka stimuloi Bertan aistit huippusorituksiin. Se oli niin touhustaan kiinnostunut, että siellä todellakin oli jotain.

Minä kanssa tutkimaan asiaa. Hei - nyt kuulin jo ääntäkin. Aina kun Bertan huipputrimmatut kynnet pääsivät erääseen nurkkaan, niin kuului vinkumista. Siis - siellä oli HIIRI.
Meni se hiiri (poloinen) minne tahansa, niin Bertan tassut oli heti perässä. Sain hiirestä katsekontaktin ja se oli pikkuinen hiirulainen. Bertta jahtasi sitä ihan kunnon kissan elkein. En olisi ikinä uskonut siitä, että se olisi todella suoriutunut tehtävästä näin mallikkaasti.

Mutta - minä ihmisenä puutuin asiaan. Hain ämpärin ja harjan. Sain helposti puolipökertyneen hiiren ämpäriin ja koska en missään nimessä luontokappaletta voi teloa hengilta, niin kiikutin sen tuonne kauas pikitien toiselle puolelle. Ukaasina: "älä sitten kuunaan tuu takaisin".

Bertta paistatteli kunniassa ja kehuissa. Meidän hiirestäjä.